Kolautin hetki sitten pääni kaapin oveen jonka jälkeen päätin aloittaa blogin noin viidettä kertaa elämässäni. Aikasemmat blogini (joista ei sitten tullutkaan yhtään mitään) käsittelivät mm. keittodieettiä (!), seksiä ja masennusta. 

Tällä kertaa blogini aiheena on ylipaino, sen tuomat ongelmat, itsetutkiskelu, vartalo, laihtuminen, lihominen, ruoka, syöminen, ahmiminen ja kaikki edellämainittuihin liittyvät seikat. 

Tämän artikkelin nimi (78) on tämänhetkinen painoni. Olen juuri syönyt melkein kokonaisen sipsipussin ja kaksi muffinia. Oloni on kamala. Yleensä en harrasta syöpöttelyä tällä tavalla (olen koittanut lopettaa), mutta silti painoa on melkein tuo 80 kiloa joka on aivan liikaa pituuteeni nähden. 

Rupesin pitämään ruokapäiväkirjaa viikon alussa, ajattelin että se auttaisi pitämään ruokailun kontrollissa. Harmittaa todella, että tänään on tullut ahmittua. No, huomenna on taas uusi päivä. 

 

Olen ollut koukussa ruokaan, syömiseen, herkutteluun, ahmimiseen koko ikäni. Useasti on tullut mietittyä mistä se johtuu. Vaikka olen kotoisin ihanasta perheestä, jossa on paljon rakkautta ja läheisyyttä, on jotain silti jäänyt uupumaan. Ylensyönnistä on tullut tapa, aina on syöty lautanen tyhjäksi, otettu lisää ruokaa ja jälkkäriäkin vielä. On tullut naposteltua kaikenlaista hyvää koulussa, välitunneilla, koulun jälkeen. Kotimatkalla. Bussissa. Junassa. Omassa huoneessa. Lapsena. Aina kun vanhempien silmä vältti. He eivät nimittäin hyväksyneet sitä että painoni sen kun vaan nousi. Vanhempani ovat aina olleet terveellisiä ja välittäneet sekä omasta että meidän, lasten hyvinvoinnista. 

Miksi minusta siis tuli ylipainoinen? Enkä nyt ylipainolla tarkoita sitä että joutuisin ostamaan vaatteet erityisliikkeistä, en siis ole lihava (vaikka äitini kerran minulle niin sanoikin). Olen iso, tukeva, pyöreä. Minulla on läskiä. 
Minusta on aina tuntunut siltä että olen tavalla tai toisella ulkopuolinen. Perheessäni, koulussani, töissä... En ole mielestäni ollut erityisen tärkeä kenellekään (vaikka tiedän varsin hyvin ettei se edes pidä paikkaansa). Yksinäisyyden tunnetta on turrutettu syömällä. Ei tietoisesti, mutta niin se ihmismieli vaan näyttää toimivan. Jotkut juovat suruunsa, toiset syövät ja osa tekee rikoksia tai käyttää huumeita. Kaikenlaisia keinoja on, että voisi edes hetkeksi unohtaa kaiken pahan ja nauttia jostain, vaikka itsekin tietää ettei siitä ole muuta kuin haittaa pidemmän päälle. 

Nyt on kesä ja ulkona on todella lämmin. En halua mennä ulos sortseissa enkä hameessa. En halua paljastaa käsivarsiani jotka höllyvät kun kävelen, pyöräilen tai juoksen ulkona. Mutten voi lopettaa ajattelemasta kuinka ihanaa olisi pystyä vetämään lyhyet sortsit ja pienen pienen topin ylle ja tuntea ihana lämmin tuuli iholla. 

Vertaan itseäni jatkuvasti muihin ihmisiin. Siskoni on urheilullinen ja hoikka, samaten muut perheenjäseneeni. Ystäväni eivät ole ainoastaan hoikkia, vaan (lähes sairaalloisen) laihoja. Olen aina ollut ja olen vieläkin se "isompi" tuttavapiirissämme. Mummoni kutsui minua pienenä "pullukaksi". Usein mietin, jos joku joutuisi kuvailemaan minua tuntemattomalle henkilölle, sanoisiko hän "se vähän isompi tyttö"? 

Voisin olla niin kaunis. Voisin olla kaikista kaunein tyttö. 

Varmaan monet ajattelevat että miten on tuokin antanut itsensä repsahtaa tuollalailla, kuinka sitä ei vaan voi ottaa itseään niskasta kiinni ja laihduttaa, kuka nyt ei haluaisi näyttää hyvältä? 
Voi kunpa se olisikin niin helppoa! 
Mutta valitettavasti, kun on koko ikänsä kamppaillut painonsa kanssa, laihduttaminen normaaleihin mittoihin ei ole mikään "piece of cake" (mmm... kakkua!). Enkä yritä mitenkään puolustella itseäni. Enkä syyttää ketään muuta omasta paino-ongelmastani kuin itseäni. Oma vikanihan tämä on. Ja kyllä, minua hävettää! Hävettää ihan hirveästi! Eikä asiaa auta se, että oma äitinikin on sanonut häpeävänsä minua. Olen häpeäksi niin monelle. Mutta etenkin itselleni. Lehmä. Ruma lehmä. 

Tunnen itseni käsittämättömän rumaksi. Olen surullinen. Lohduton. Onneton. Yksin. 

Tarvitsen apua.